Verta, hikeä ja kyyneleitä. Tuolla neljän sanan lauseella urheilun maailmaa usein kuvaillaan. Maailmaa jossa suoritus on hyväksytty vain, mikäli se sattuu, hipoo täydellisyyttä tai suorituksen ympärillä ollaan erityisen vakavamielisiä, lähestulkoon sotaisan murheellisia. Urheilussa tuntuu olevan valloillaan ajatus siitä, että vain ollessaan totinen ja vakava on yhtä kuin keskittynyt ja tosissaan, valmiina parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Iloisuus ja nauttiminen koetaan usein tilana, jossa ei olla valmiita antamaan kaikkeaan. Tätä blogiakin tulisi todennäköisesti kirjoittaa mustikkakeitot rinnuksilla suossa juosten, jotta olisimme vakavasti otettava valmennuspalvelu.
Onko urheilun oltava siis mahdollisimman ikävää, jotta siinä voi menestyä?
Vakavamielisyyttä voi olla monenlaista. Olen ollut harjoituksissa, joissa venyttelyn aikana ei saanut jutella vaan piti olla hiljaa, koska juttelu kuulemma häiritsi keskittymistä itse venyttelyyn. Keskittynyt urheilija kun on edelleen yhtä kuin tosissaan oleva urheilija. Toisissa joukkueissa harjoituksissa nauramisesta olisi saanut suihkukomennuksen ja hymy sai luvan hyytyä viimeistään hallin ovella. Tämän kun tiesi niin hymy oli toisaalta hyytynyt jo kauan sitten. Onko urheilun oltava siis mahdollisimman ikävää, jotta siinä voi menestyä?
Jotta löydämme vastauksia, on aluksi ymmärrettävä mitä kiva urheilu oikeastaan on ja miksi se on oleellista. Urheilu ei voi olla aina kivaa. Ja ei, tämä ei ollut vielä artikkelin johtopäätös. On nimittäin selvää, että urheilussa on rankkoja treenejä, tappion hetkiä ja epäonnistumisia jolloin urheilu on vähemmän kivaa. Tästä huolimatta näilläkin hetkillä urheilun tulisi kuitenkin täyttää yksi kriteeri: sen tulisi olla nautinnollista. Rankkakin treeni on nautinnollista, jos tietää miksi sen tekee ja se edesauttaa kehittymistä. Vaikka tekee virheitä tai häviää otteluita se saa harmittaa, mutta tapahtumista tulisi silti löytää onnistumisia ja oivalluksia kohti parempia suorituksia. Näihin nautinnon tunteisiin tulisi aina pyrkiä, sillä se, että toiminta on mielekästä auttaa urheilijaa motivoitumaan ja harjoittelemaan yhä enemmän ja paremmin. Harvoin ihminen jaksaa kovin kauan antaa parastaan asiassa, josta ei nauti ja iloitse.
Se että toiminta on mielekästä, ei tarkoita että urheilijat saavat kivoja juttuja palkinnoksi hyvin harjoitelluista ikävistä harjoituksista.
Se että nauttii urheilusta, tulisi tarkoittaa, että nauttii urheilemisesta itsessään. Nauttii oman lajinsa harjoittelusta ja pelaamisesta. Nauttii mennä harjoituksiin ja toimia omassa harjoitusympäristössään. Se että toiminta on mielekästä, ei tarkoita että urheilijat saavat kivoja juttuja palkinnoksi hyvin harjoitelluista ikävistä harjoituksista. Itse lajiharjoittelu ja toiminta tulisi olla jo itsessään mielekästä ilman makkaranpaistoa tai hippaleikkejä. Niitäkin toki voi olla, mutta niillä ei tarvitse olla mitään tekemistä nautinnollisen harjoittelun kanssa. Samoin pelaajaa ei voi ensin harjoituksissa haukkua idiootiksi ja harjoitusten jälkeen kertoa vitsejä ja olla mukava ihminen. Tai voi ja moni niin tekeekin, mutta ihmistä tulisi arvostaa kaikissa tilanteissa ihmisenä, niin pelaajia, valmentajia kuin jopa pelin tuomareita.
Jos urheilu ei voi aina olla kivaa, niin mielekäs urheileminen ei kuitenkaan kuulosta aivan mahdottomalta ajatukselta. Eihän? Urheilu on kuitenkin alkujaan ollut leikkisää kilvoittelua. Luulisi, että urheilua ei olisi vaikeaa pitää mielekkäänä toimintana. Silti se usein on kaikkea muuta. Mistä raadollisen totinen urheilukulttuuri sitten johtuu? Nyt pääsemme vastausten äärelle. Yksi niistä on yhteiskuntamme työn kulttuuri ja sen historia.
Urheilu kuitenkin muuttui merkittävästi siinä vaiheessa kun urheilusta alkoi tulla työtä. Samalla myös valmentajat tulivat toden teolla mukaan toimintaan.
Urheilu on syntynyt pelaajien välisestä terveestä keskinäistä kisailusta ja joissakin lajeissa, kuten lumilautailussa se tuntuu olevan sitä edelleen. Tämän kaltaisissa lifestyle lajeissa on edelleen sallittua harjoitteleminen rennossa ilmapiirissä, jossa jokainen antaa parastaan, koska haluaa kehittyä, mutta samalla toisia kannustetaan ja autetaan kehittymään entistä paremmiksi urheilijoiksi. Näin se oli monessa muussakin valtalajissa aikanaan. Urheilu kuitenkin muuttui merkittävästi siinä vaiheessa kun urheilusta alkoi tulla työtä (1). Samalla myös valmentajat tulivat toden teolla mukaan toimintaan. Ehkä vähän liiankin kanssa.
Urheilijoiden toimintaa alettiin siis tehostaa. Urheilijoille ja joukkueille piti saada työnjohtajia, eli valmentajia, jotka pitivät huolen, että urheilijat harjoittelevat kunnolla ja tosissaan. Työnjohtajien eli valmentajien malli otettiin sieltä missä sitä jo oli: tehtailla ja viljelysmailla. Urheilun Henry Fordit pitivät urheilijoita silmällä ja valvoivat, että töissä eli harjoituksissa ja peleissä tehdään töitä. Urheilusta tulikin työtä, jossa nautinto ei ollut enää oleellista. Tuloksesta tuli oleellista. Tulos tai ulos on myös monen valmentajan kokema sananparsi, joten helppoa tämä ei ole valmentajillekaan. Tulosta on siis tehtävä ja mikäli tulosta ei tule, on työnjohtajan pesti liipaisimen alla. Jotta työnjohtaja näyttää tekevän työnsä, on hänen pidettävä huoli siitä, että työntekijät paiskivat töitä eivätkä laiskottele.
Ja näin toimitaan edelleen. Valvonnan alla syy-seuraussuhteet katoavat ja esimerkiksi lepäämistä pelätään ihan todella. Espanjassa joukkueemme oli harjoiteltava aamuisin, pidettävä siesta ja harjoiteltava iltaisin, koska tällä rytmillä toimivat myös muut työssäkäyvät. Meidän tuli toimia samalla päiväohjelmalla kuten muutkin työläiset, huolimatta siitä oliko se pelaamisen kannalta optimaalisinta. Työn tuli kulkea työn kaavaa, myös urheilijoille.
Vakavamielisyys ei ole siis vain huippu-urheilun erityispiirre. Sama toistuu nuorisourheilussa
Kaikki kiva loppuu aikanaan, on sanonta, joka turhan usein pitää paikkansa. Urheilussa kivan loppuminen ajoittuu nuorisourheilun keskivaiheille ja nykypäivänä kiva tuntuu loppuvan sielläkin yhä aiemmin. Vakavamielisyys ei ole siis vain huippu-urheilun erityispiirre. Sama toistuu nuorisourheilussa, jossa paineita luodaan eri puolelta ja yhä nuorempana harjoittelu on entistä vakavampaa. Ei ole tänä päivänä poikkeuksellista, että alle kymmenvuotiaille nuorille sallitaan vain yksi laji, jota tulee harrastaa.
Syy nuorisourheilun tosikkomaisuudessa on sama kuin aikuisillakin: työn kulttuuri ja erityisesti valmentajien työllistyminen. Yhä nuoremmille urheilijoille pyritään saamaan ammattivalmentajia ja nuorten valmentaminen ei ole enää pelkästään vapaaehtoisten hommaa. Tätä ei pidä ymmärtää väärin, sillä on äärimmäisen tärkeää ja hienoa, että urheilijoilla on osaavia valmentajia, jotka voivat todella perehtyä asiaan ja tehdä asiaa työkseen. Sitähän mekin teemme ja sen puolesta liputamme. Ongelmat ovatkin ajatusmaailmassa, jossa valmennus kokee tekevänsä työtään eikä vain harrasta. Lapsille harrastus on kuitenkin edelleen leikkiä huolimatta siitä, että valmentaja saa toimestaan palkkaa.
Työ on aina ollut osa yhteiskuntaa ja tulee olemaan sitä jatkossakin. Yhteiskunnan muuttuessa myös työ muuttuu ja urheilu heijastelee yhteiskunnan muutoksia. Työelämä on muuttumassa haalarihommista palveluammatteihin ja jatkossa luoviin ammatteihin teknologian korvatessa ihmisen osana tehdasten linjastoa. Urheilu on kulkenut saman matkan, mutta viiveellä. Tulevat muutokset tulevat olemaan urheilulle hyväksi.
Töiden muuttuessa pelloilta ja tehtailta toimistoihin ja jatkossa toimistoista nettiin, on toivottava muutos näkyvissä myös urheilun parissa. Urheilu on aina ollut luovaa tekemistä, siitäkin huolimatta että siitä on onnistuttu tekemään elantoa. Auton osien kasaaminen tai perunan viljely on nähty kuitenkin kaikkea muuta kuin luovana, mutta esimerkit johtamiseen on otettu sieltä, mistä niitä on saatu. Samalla tulisi kuitenkin ymmärtää, että vaikka valmentajan ja työnjohtajan roolit on tehty hyvin samankaltaisiksi, niin urheilussa kellokortilla ei ole väliä, ellei siihen naputella kierrosaikoja.
Jos aiemmin peli ja harjoittelu olivat valmentajan valtakuntaa, jossa valmentaja piti huolen oman visionsa toteutumisesta, tulee urheilu ja työ olemaan jatkossa työntekijälähtöistä, jossa urheilija ja joukkue ovat valmentajan tai johtajan sijaan toiminnan keskiössä.
Urheilu saa ehkä siis jatkossa olla myös mielekästä ja luovaa taiteilua, jossa pomo eli valmentaja nähdään uudessa valossa. Jos aiemmin peli ja harjoittelu olivat valmentajan valtakuntaa, jossa valmentaja piti huolen oman visionsa toteutumisesta, tulee urheilu ja työ olemaan jatkossa työntekijälähtöistä, jossa urheilija ja joukkue ovat valmentajan tai johtajan sijaan toiminnan keskiössä. Yksilöä tullaan kuuntelemaan ja arvottamaan aiempaa enemmän osana yhteistä tavoitetta.
Työtä ei voi kuitenkaan yksin syyllistää urheilun ilon pilaamisesta. Armeija ja sotiminen ovat olleet myös esikuvina ja vertauksia aihepiiriin ympärillä riittää. Samanaikaisesti ei liene kenellekään epäselvää, että sodassa nautinto ja iloisuus eivät ole oleellisten asioiden kärkipäässä. Tärkeintä on käskyjen noudattaminen ja vihollisen kukistaminen. Kuulostaa ikävän paljon monen joukkueen toimintasuunnitelmalta, vaikka kenenkään hengen ei lähtökohtaisesti tulisi olla välittömässä vaarassa urheilutapahtuman takia. Tämän vuoksi ei myöskään ole ihme, jos on joskus tuntunut siltä kuin olisi hallien tai areenojen käytävillä luullut törmänneensä Napoleonin reinkarnaatioon.
Yhteiskunnan muutoksista huolimatta johtajilla ja valmentajilla tulee olemaan jatkossakin tärkeä rooli. Valmentaja on edelleen tärkeä osa urheilijan ja joukkueiden kokonaiskuvaa, mutta se kuinka valmentaminen tai johtaminen nähdään, on oleellista. Eivät johtajat ole täysin katoamassa mihinkään. Hyvä johtaja kokoaa joukkueen kasaan ja luo suuntaviivat. Samaan aikaan hyvä johtaja luo terveen ilmapiirin ja kuuntelee joukkojaan ollessaan osa tätä joukkoa eikä vain sen yläpuolella nuokkuva nukketeatterin naruista vetelijä.
Ei se, että on kivaa, tarkoita että asiat tehdään laiskasti tai huonosti tai että voidaan toimia kuinka tahansa. Tällainen toiminta syö tekemiseltä fiiliksen aivan yhtä nopeasti kuin totinen torven soittaminenkin.
On tilanteita, joissa päätöksiä on tehtävä nopeastikin ja valmentaja kantaa tästä vastuun muiden seuratessa. Ruotsalainen kokous kun ei myöskään ole edistystä parempaan. Nautintoa tekemiseen tuovat vastuullisuus, johdonmukaisuus, rakentava palaute, tavoitteellisuus ja oikeudenmukaisuus. Sääntöjä tulee myös olla, jotta kaikkien on helpompi toimia yhdessä. Ei se, että on kivaa, tarkoita että asiat tehdään laiskasti tai huonosti tai että voidaan toimia kuinka tahansa. Tällainen toiminta syö tekemiseltä fiiliksen aivan yhtä nopeasti kuin totinen torven soittaminenkin.
Lopulta, vaikka valmentaja loisi kuinka innostavan ympäristön, on urheilijalla aina oma vastuunsa. Mikäli aitoa innostusta ei ole, ei valmentajakaan sitä pysty aina luomaan. Urheilijan ja nuoremmalla iällä urheilijan vanhempien on myös oltava rehellisiä itselleen, mikäli urheilijan intohimot ovat toisessa lajissa tai aivan muualla kuin urheilussa. Kyse kun on edelleen urheilijan ja valmentajan yhteistyöstä ja yhteisen hyvän tulee toimia molempiin suuntiin niin, että toiminta on kaikille mielekästä.
Joku voisi vielä yrittää perustella totisen tekemisen sen tehokkuudella: sillä tehdään tulosta. Näin voisi olla tehtaassa, jossa ihminen toimittaa koneen virkaa, mutta urheilu on ennen kaikkea toimintaa, jossa mieli ja keho työskentelevät yhteistyössä. Harvemmin menestyneet yksilöt tai joukkueet ovat kokeneet matkaansa ikäväksi, sillä hän kenellä ei ole toiminnassa mukana iloa ja nautintoa, harvemmin menestyy. Menneen kauden jalkapallon Suomen mestarin IFK Mariehamnin kapteenin Jani Lyyskin tv-haastattelussa lausumiin sanoihin onkin hyvä päättää: ”Tää on ollut tosi kiva vuosi. Olen nauttinut joka sekunnista”.
Samuel Haanpää
Co-Founder SAHA Training
#kaikkimerkkaa
Lähteet:
- Suhonen, Alpo. Kirje urheilijalle. WSOY 2002.
- Erityiskiitos keskusteluista urheilupsykologi Niko Nuutiselle. Nikon kanssa käydyt keskustelut ja pohdinnat loivat pohjaa tekstille sekä auttoivat kokonaisuuden hahmottamisessa. Kuten aina, kiitos myös Harrille tämänkin blogikirjoituksen luomisprosessista.